PEIKONHAMMAS
Kuvassa alhaalta ylös, Jyrki Räisänen, Christian Leisio, Raine Keinänen, Markku Poutanen. Kuva 1962 / ©nouseva..
60°13'28.22"P 24°53'7.33"I
Sen jälkeen kun loppukesällä 1956 olimme muuttaneet Pohjois-Haagaan, oli ensimmäinen mielenkiintoni tutustua tätä lähiötä ympäröiviin metsiin. Alue oli ollut kauan kuin unohdettuna ja metsät miltei poluttomia. Vanhat venäläisajan juoksuhaudat ja tykkiasemat bunkkereineen oli jäänyt muistona ja osin räjäytettyinä koskemattomiin metsiin. Kallioita peitti harmaa jäkälä ja ihmisen jättämiä jälkiä ei ollut. Siihen aikaan ilma oli vielä niin saasteetonta, että kuusien oksilla kasvoi pitkiä naavapartoja.
Helsingin voimakas kasvaminen oli vasta päässyt alkuun. Asuma-alueen laidalla oli vanha puinen hyppyrimäki alavan entisen viljelyalueen reunalla. Mäki oli tehty pitkänomaisen kalliomuodostelman reunalle ja tämän hyppyrimäen takana kallio paljastui jyrkästi laskeutuvaksi Pitäjänmäen suuntaan. Se alanko oli silloin suurena kaalipeltona. Tuon kallion jyrkänteen alla yrittelin ensimmäisen kerran maisemamaalausta saatuani ensimmäiset öljyvärini.
Minulla ei ole tarkasti mielessäni milloin aloimme nimittää tuota kalliota Peikonhampaaksi, mutta sen on täytynyt olla 50 luvun lopussa. Tarkemman vuoden saisi varmaan selville jos olisi tiedossa milloin tuo sama nimi esiintyi Aku Ankka lehden yhdessä numerossa. Peikonhammas oli Ankkalinnan liepeillä ollut jyrkkä vuori, jota ei ollut vielä valloitettu.
Meitä oli lukuisa nuorten joukko, joka vietti paljon aikaa metsissä kuljeskellen ja istuskellen aikaa viettäen eri paikoissa. Joskus käytiin illalla omenavarkaissa Pitäjänmäellä ja toisinaan vietettiin nuotioiltaa eräässä vain osittain tuhotussa bunkkerissa. Löysin sen paikan vielä säilyneenä kun viimeksi kävin Pohjois-Haagassa. Siinä lähellä oli myös paikka, jota sanoimme "Tervemenoa rotkoksi" Se oli syvä kuoppa kalliossa, jossa oli ollut iso bunkkeri. Olivat joskus räjäyttäneet etteivät irtolaiset löytäisi majapaikkoja noista bunkkereista. Siinä kohtaa on nyt niitä Hopeatien taloja. Tähän meidän jengiin kuului Teerikankaan Klasu, Leikaksen Pekka, Koivulan Sepi, Ståhlin Pera, Ja moni muu, enkä kaikkien nimiä nyt saa mieleen. Oli tyttöjä myös ja tapasimme aina iltaisin siinä Shildin puiston penkeillä, josta lähdettiin johonkin suuntaan.
Peikonhammas oli myös paikka, jolla istuin ja opettelin soittamaan säkkipilliäni, jonka olin tilannut Skotlannista. Siitä lähti kyllä hirmuinen mekkala ja oli syytäkin mennä metsään harjoittelemaan sellaista soitinta. Muuten soittelin huuliharppuani aina joskus porukan iloksi. Olin varmaan aika merkillinen otus noihin aikoihin. Hyvä kiipeilemään ja pääsin puuhunkin takaperin. Silloin nuorena piti näyttää kaikenalisia taitojaan porukalle. Tyttöjä piti hämmästyttää vääntämällä niitä ohuita markan kolikoita kaksinkerroin hampaillaan.
Meidän sukupolvemme on lähes kadonnut. Osa on jo edesmennyt ja loput hajaantuneet maailman tuuliin. Meistä tuskin jäi mitään merkittävää vanhoille kotiseuduillemme. Voi olla, että joku ihminen kuitenkin tänään karttaa silmäillessään ihmettelee mitähän tuonkin paikannimen takana mahtaa olla – Peikonhammas. Ihmiset katoavat mutta nimet jää.
Teksti: Tapio Arhola |
